Tuiskun säätiön historia


Onni V. Tuisku ja unelma lepokodista

Onni V. Tuiskun säätiö perustettiin 25. huhtikuuta 1921 päätoimittaja Onni Valentin Tuiskun testamentin mukaisesti. Tuulispää -lehden päätoimittajan nimeä kantava satavuotinen säätiö jakaa yhä vuosittain matka- ja virkistysstipendejä toimittajille sekä lehtitalojen toimihenkilöille.

Säätiön alkuvaiheisiin liittyi leimallisesti Syväranta, Tuusulan Rantatien lepokoti.

Tuiskun testamentin turvin hankittuun toimittajien lepokotiin saavuttiin alkuaikoina hevoskyydillä Keravan rautatieasemalta, mutta pian porkkanoiden avulla matkaan maanitellun Sirkka-hevosen korvasi säätiön oma auto. 

1920-luvun lopulla käytössä oli tuliterä Buick, joka haki väsyneitä toimittajia viikonlopun viettoon Helsingistä saakka.

Tuiskun säätiön toimintaperiaatteet muuttuivat radikaalisti vuonna 1936. Tuolloin säätiö luopui lepokodista ja möi sen Lotta Svärd -järjestölle kurssikeskukseksi.

Nykyisin lottamuseona toimiva rakennus on mukaeltu jäljennös Syvärannasta, sillä huvila paloi poroksi aprillipäivänä 1947. Alkuperäisestä toimittajien lepokodista on jäljellä enää kaksi vieraskirjaa Päivälehden arkistossa. 

Lennokkaasti nimensä vieraskirjaan vetäneen Olavi Paavolaisen ja monien aikansa kulttuurivaikuttajien ohella muun muassa Eino Leino oli hetken Syvärannan kanta-asukas.

Sanomalehtimiesten lepokoti Tuusulan Syväranta vuonna 1925.
Pilapiirros Matti Meikäläinen -lehdessä, joka oli liikaa Suomen kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikoville. Lehti lakkautettiin.

Kyyrölän tapauksen jatkokäsittelyä lehdissä ei sallittu. Koulu siirrettiin Suomen koulutoimen ylihallitukselta Venäjän kansanvalistusministeriön alaisuuteen – häädetylle opettaja Huhdalle sentään maksettiin vuoden palkka. Painoviranomaisten edellytettiin jatkossa valvovan, ettei humoristisissa sanomalehdissä esiinny enää mitään venäläiseen papistoon liittyvää.

Onni V. Tuisku muisteli Tuulispään 10-vuotisnumerossa vuonna 1913, miten hänen kotiinsa Temppelikadulle oli tupsahtanut yllätysvieras lääninhallituksesta. 

Venäjänvoittoista ruotsia puhunut mies oli esittänyt vuoteessa loikoilleelle Tuiskulle ”kuolemaantuomitsemispaperit”, ja ”ei minun auttanut muu kuin kirjoittaa tämän venäläis-ruotsalaisen paperin alle, jossa, sen verran kun siitä sain selvää, selitettiin että Matti Meikäläiseltä on otettu henki pois.”

Piirros Onni V. Tuiskusta vuodelta 1910. Siinä Tuulispään pää eli Tuisku "ottaa Opris-pluiskua".

Vähävaraisille tilaisuus lepoon

1900-luvun alku oli sekä poliittista satiiria että käytännön arkihuumoria edustavien pilalehtien kulta-aikaa. Tuulispää kävi kaupaksi ja kerrytti SKS:n kirjapainossa latojana ja oikolukijana lehtiuransa aloittaneen päätoimittaja Tuiskun omaisuutta. 

Keuhkotautia sairastanut ja kohta 50-vuotisjuhlien jälkeen kuollut Tuisku testamenttasi kolmasosan omaisuudestaan ”tuperkuloosi yhdistykselle, joka tälle summalle juoksevalla korolla tulee palkata niin monta sairaanhoitajaa minkä sillä summalla saapi”. 

Loppuosuudella Tuisku määräsi perustettavaksi rahaston ”joka pannaan kasvamaan korkoa siksi kunnes se on kasvanut niin suureksi, että rahoilla voidaan perustaa sanomalehtimiehille ja -naisille lepokoti, jossa suomenkielisille sanomalehdistössä työskenteleville henkilöille, niin hyvin toimittajille kuin konttorihenkilökunnalle, varsinkin vähävaraisille, valmistetaan tilaisuus levon saantiin.”

Lepokotihankkeen edistäjiksi nimettiin testamentin toimeenpanoaikana toiminnassa olleet sanomalehtimiesyhdistykset, joita Tuiskun kuolinvuonna 1920 oli kaksi.

Seuraavana vuonna Nuorsuomalainen Sanomalehtimiesyhdistys ja Suomalainen Sanomalehtimiesliitto muodostivat yhteisen säätiön. Varallisuuden kartuttamiseksi säätiö ryhtyi Tuulispään ohella kustantamaan kerran vuodessa illmestyvää Jousimies -lehteä, sanomalehtimiesten yhteisjulkaisua.

Jo vuoden 1922 Jousimiehessä Tuiskun säätiön puheenjohtaja ja Helsingin Sanomien toimitussihteeri Oiva R. Kyrö saattoi kertoa, että sopiva lepokoti oli löytynyt Tuusulan Rantatieltä. Syvärannan omistaja liettualainen tohtori Herman Hansen oli halukas myymään rapistuneen suurhuvilan kohtuulliseen hintaan ”maasta poismatkustamisen vuoksi”. 

Tuusulan kulttuurimiljöö ja itse rakennus, jonka Hansenia edeltävä omistaja, moskovalainen teekauppias Konstantin Ushkov oli laajentanut suurhuvilaksi näkötorneineen, teki vaikutuksen Tuiskun säätiön delegaatioon.

”Näin oli lepokotihankkeemme toteutunut ja luonnonihanalla paikalla sijaitseva Syvärannan kaunis huvila oli, oltuaan lähes 20 vuotta muukalaisten hallussa, joutunut suomalaisten sanomalehtimiesten omaksi”, raportoi Oiva Raitis Kyrö, kirjailijoiden Jenni Linturin ja Tuomas Kyrön isoisoisien veli. 

Tuusulan taiteilijayhteisön ytimessä ja Aleksis Kiven kuolinmökin lähellä sijaitsevan huvilan ”muukalaisuus”  tarkoitti myös komeaa kulttuurihistoriaa. Salin tammisen kasettikaton alla oli soittanut pianoa Sergei Rahmaninov. Ushkovien kesävieraisiin olivat kuuluneet myös talon emännän sisaren mies Fjodor Shaljapin ja Sibeliuksen musiikkia sittemmin Yhdysvalloissa tunnetuksi tehnyt kapellimestari Sergei Koussevitzky, Ushkovin Natalia-tyttären puoliso. Ainolaan olisi ollut neljä kilometriä, mutta yhteys syntyi Yhdysvalloista käsin.

Syväranta-postikortti

Lehmiä Tampereelta 

Toimittajien lepokodin kunnostamisesta sukeutui kansallinen projekti, jota tuettiin arpajaisin ja iltamin pitkin Suomea. 

Avustuksia tulvi sekä yrityksiltä että yksityisiltä lahjoittajilta. Syvärantaan lähetettiin muun muassa pöytäkalusto 25 hengelle, seinäkello, mattoja, patjoja, Orion-suuvettä ja hopeinen maustehäkki. Kunnallisneuvos Meurman lähetti Kangasalta lehmän, Tamperelta tuli toinen. Taidekauppias Gösta Stenman lahjoitti Edelfeltin, Järnefeltin ja Sallisen teoksia lepokodin seinille.

Oy Pyynikki ilmoitti tarjoavansa vuoden mallasjuomat ja Suomalainen Tupakkatehdas vapaat Pallas-savukkeet. WSOY ja Otava lähettivät kirjallista tuotantoa kirjakaapin kera. Suomi-Filmin valokuvaaja kuvasi Syvärannan kesäidylliä uimahuoneineen ja puutarhoineen postikortteihin, joita myytiin lepokodissa 2 markan hintaan.

Kun Syväranta helluntaina 1923 vihittiin käyttöön, kultaisesta hämähäkkiportista asteli juhlavieraita paikalle Oulua ja Käkisalmea myöten. 

Pinnan alla oli aistittavissa silti jännitteitä Helsingin ja muun Suomen välillä. Jo vihkiäisvuonna Uusi Aura kirjoitti kitkerästi Kordelinin rahastosta. Se oli evännyt maakuntien toimittajilta ulkomaisia apurahoja ja tarjonnut sijaan vapaapaikkoja Syvärannasta, mistä käsin toimittajat voisivat vierailla helsinkiläislehtien toimituksissa oppia saamassa. 

Uusi Aura lehti ironisoi kolmen kuukauden vetelehtimisen hyötyjä ja arveli, että apurahaa nauttivien toimittajien piiri supistunee muutamiin helsinkiläisiin, jotka näyttävät lepokotia parhaiten tarvitsevan.  

Onni V. Tuiskun testamenttilahjoituksella perustettu sanomalehtimiesten lepokoti Syväranta. Kuva ehkä avajaisista, vuodelta 1922 tai 1923. Vasemmassa reunassa näkyy Ilmari Kivinen ja Eero Erkko.
Syvärannan lepokoti n. vuonna 1924. Vasemmalla Bertta Manelius, Aune Salonius. Kolmas työntekijä tuntematon.

Leinon kaksi vanerilaukkua

Syväranta nousi nopeasti pääkaupunkiseudun kulttuuripiirien suosioon. Vieraskirjat todistavat vilkkaasta seuraelämästä.

Joukkoon liittyi vauraana perijättärenä ja mesenaattina esiintynyt Minna Craucher  – Mika Waltarin Suuren illusionin madame Spindel – joka vuodesta 1925 alkaen hurmasi lepokodin toimittajia. Seura -aikakauslehden (1926-28) perustanut Craucher sai neuvoja alalle HS:n Santeri Ivalolta ja Suomen Kuvalehden päätoimittaja L.M. Viherjuurelta. Viiden vuoden intohimoinen suhde avustaja Olavi Paavolaisen kanssa alkoi Tuusulassa.

Avokätinen Craucher lahjoitti Syvärantaan valkoisen pianon. Maksut Hellakselle tosin jäivät hoitamatta ja säätiö joutui lunastamaan pianon.  

Lepokodissa asui tuolloin myös Eino Leino. Hyrylän rykmentin lääkäri Väinö Lindén oli suositellut Syvärantaa kodittoman, kirjattoman ja karjattoman runoilijan levähdyspaikaksi. Samalla Collegium Keravense eli Leinon Baudelairea mukaellen Myrkyksi, Miekaksi ja Musteeksi kutsuma kolmikko (Väinö Lindén, komentaja Lauri Malmberg ja Leino itse) saattoi istua iltaa shakkilaudan ääressä.  

Kahden vanerilaukun kanssa – toisessa kirjat, toisessa vaatteet –  Tuusulaan matkannut Leino ei kuitenkaan viihtynyt Syvärannassa kuin pari kuukautta. Kirjeessään L. Onervalle Leino valitti kivuliasta reumatismia ja huoneen sijaintia toisessa kerroksessa, ”jonne jyrkkiä portaita monta kertaa päivässä ikenet irvessä kuljen”. Sekin harmitti, että huonetoveriksi tupsahtanut nuori toimittaja lauloi ja vihelteli liikaa.

Boheemin Leinon oma elämäntyyli ei sen paremmin solahtanut täpötäyden lepokodin päivärytmiin. Pian loukkaantunut runoilija pakkasi reissulaukut ja muutti Onnelaan, viereiseen lepokotiin.

Leino kiersi viimeisinä vuosinaan monet Tuusulan majapaikat. Vierailut Syvärannassa kuitenkin jatkuivat. Siellä hän saneli Elämäni kuvakirja -mustelmateoksen ensimmäistä ja myös viimeiseksi jäänyttä osaa nuorelle toimittajalle V. Artille, joka toimi Leinon pikakirjoittaja-sihteerinä.

 

Lotat ostavat Syvärannan

Syvärannan alkuaikoina Tuulispää -lehti mainosti, ettei lepokoti ole ”Dalai Laaman luostari, jonne ei olisi pääsyä muilla kuin sanomalehtimiehillä”.  Porttien vakuutettiin olevan avoinna kaikille hyville ja siisteille ihmisille.

Avoimet ovet eivät silti tuoneet riittävää kassavirtaa säätiölle. Tuulispään ja Jousimiehen julkaiseminen oli edelleen 1930-luvulla kannattavaa toimintaa, mutta osin velaksi hankittu lepokoti tuotti tappiota. Korjauksiin ja ylläpitoon oli palanut miljoona markkaa.

Koska toimittajatkin olivat lepokodin käyttäjinä jääneet pieneen vähemmistöön, vaihtoehdoiksi nähtiin joko Syvärannan myyminen tai vuokraaminen. 

Syvärannan vuokraus ei parantanut tilannetta. Karu kuntoarvio vuodelta 1936 kypsytti myyntipäätöksen: ”Kaikki tontilla sijaitsevat rakennukset ovat vanhoja ja huonossa kunnossa, siis välttämättömän korjauksen tarpeessa.” Syväranta myytiin rakennuksineen ja irtaimistoineen Lotta Svärd -järjestölle 400 000 markalla – ei kuitenkaan tauluja, kirjoja ja muistoesineitä. 

Myynnin jälkeen Onni V. Tuiskun testamentin alkuperäistä tarkoitusta ryhdyttiin toteuttamaan virkistysstipendien kautta. 

Säätiön omaisuus oli 1940-luvulla sijoitettuna lähinnä pankkiosakkeisiin ja arvopapereihin, tuottoja tuli myös Tuulispään myydyistä julkaisuoikeuksista.  Arvotauluja oli tuolloin jäljellä enää muutama, Pekka Halosen talvimaisema sijoitettiin Uuden Suomen ja Maria Wiikin kukka-aiheinen maalaus Helsingin Sanomien toimitaloon. Myöhemmin 2000-luvulla nekin myytiin.

 

Virkistystä yhden hengen konttoriin

Päivälehden arkistoon talletetuista kiitoskirjeistä ja anomuksista voi lukea, miten tärkeitä virkistysapurahat ovat hakijoille olleet, oli kyse lomamatkasta uupuneen ihmisen oljenkortena tai vuokramökistä, jonne eronnut isä saattoi viedä lapset.

Ote 1970-luvulla kirjoitetusta kirjeestä voisi olla keväältä 2021: ”Työpaikkani on ns. yhden hengen konttori, joten joudun huolehtimaan koko konttorin toiminnasta. Virkistysapurahaa haenkin juuri siksi, että kun kontaktit työtovereihin ovat puhelimen varassa, voisin esimerkiksi lomani aikana käydä joitakin heitä henkilökohtaisestikin tapaamassa.”

1990-lopulla säätiön toimintaa ryhdyttiin uudistamaan, ensin päätoimittaja Janne Virkkusen ja myähemmin päätoimittaja Antero Mukan puheenjohtajakaudella. Hallituksen jäsen lehdistöneuvos Jyrki Vesikansa muotoili uudistuksen toteutuksen yksityiskohtineen. 

”Hyvä yhteistyö hallituksessa mahdollisti tämän. Jossakin muualla yhä tuntuneita jännitteitä nuorsuomalaisten ja suomettarelaisten lehtitalojen kesken ei Tuiskussa ollut”, muistelee Vesikansa.

Tarvetta säätiön toimintaperiaatteiden uudistukselle oli, sillä vanhat säännöt olivat peräisin 1920-luvulta jolloin journalisteja oli vain muutama sata.  Avustukset oli jaettu tasan ylläpitäjäyhdistysten jäsenten kesken. Vuosituhannen vaihteessa vanhakantaisesta tyylistä päästiin eroon. Virkistysapurahoja voivat hakea kaikkien lehtitalojen työntekijät ja free-toimittajat. 

Säätiön nykyinen hallituksen puheenjohtaja Antero Mukka muistuttaa siitä, että Onni V. Tuiskun perintö ja alkuperäinen idea ovat edelleen tämän päivän toiminnan ohjenuorana.

”Mediatalojen työntekijöiden tarpeet virkistäytyä ja saada hetkeksi vastapainoa raskaalle työrupeamalle ansaitsevat yhä huomiota. Apurahojen jaossa keskeisiä perusteita ovat erilaiset sosiaaliset syyt, jotka voivat liittyä työttömyyteen, työttömyysuhkaan, oman tai läheisen sairauksiin tai ylipäänsä hankalaan taloudelliseen tilanteeseen”, Mukka kertoo.

Säätiö saa vuosittain keskimäärin sata hakemusta virkistysstipendien tarpeessa olevilta. Mukana on niin toimittajia kuin vaikkapa asiakaspalvelun työntekijöitäkin. Stipendien saajat lähettävät myöhemmin säätiön hallitukselle vapaamuotoisen raporttinsa avustuksen käytöstä.

”Useimmat hakijat ilahtuvat oikeasti, kun saavat tiedon myönnetystä stipendistä. Reaktioista aistii, että avustusrahat ovat osuneet oikeisiin kohteisiin. Meille on tärkeätä tuntea, että Onni V. Tuiskun aloittamalla työllä on merkitystä yli sukupolvien. Uskon, että voimme omalta osaltamme olla tukemassa alan työntekijöiden hyvinvointia median murroksen keskellä”, Mukka arvioi.

Tuiskun säätiön nykyiseen hallitukseen kuuluvat  Antero Mukka (puheenjohtaja), Pauliina Siniauer (sihteeri), Marketta Mattila ja Elina Simonen.

Teksti: Marketta Mattila, Tuiskun säätiön 100-vuotispäivänä 25.4.2021.